Unelmia ja avoimia ovia

Huomenia!

Tänään olen koko aamun kävellyt vähän levottomana paikasta toiseen. Tehnyt useampaa eri asiaa saamatta mitään kunnolla aikaan. Vatsassa on perhosia ja ajatukset harhailee. En tiedä missä vaiheessa minusta tuli niin kauhea jännittäjä?! Ehkä sinä päivänä, kun synnytin lapsen maailmaan ja olin vastuussa jostakin niin pienestä, kauniista ja hauraasta.

Tänä päivänä tuo pieni on jo suuri ja hapuilee askelillaan kohti omia polkujaan.

Rohkeasti hän etenee unelmiensa suuntaan, samalla kun minä sivusta ihaillen kannustan ja toivon, ettei hänen tielleen tulisi koskaan liian isoja kiviä tai kantoja.

Mun pieni haluaa maailmalle, enkä minä voi sitä estää, vaikka osa minusta ehkä pelkoineni haluaisikin. Ihmettelen vain, miten se hetki tuli näin äkkiä? En ehkä olisikaan vielä ihan valmis!

Äidin huoli ei taida loppua koskaan.

Samaan aikaan olen kuitenkin innoissani ja ylpeä. Kuinka tyttärestäni tulikin noin rohkea ja määrätietoinen. Mielelläni tuen häntä päätöksissään. Niinpä tänään matkustamme esikoisen kanssa vaihto-oppilas tilaisuuteen ja haastatteluun. Parin viikon päästä ollaan viisaampia ja jos paikkoja löytyy, niin seuraavana syksynä hän lentää vuodeksi eurooppaan. Onneksi on siis vielä aikaa sopeutua ajatukseen. 

Voi noita nuoria! Heillä elämä kaikkine mahdollisuuksineen on vielä edessä ja ovet avoinna.
Se pistikin miettimään, olenko itse tehnyt elämässäni koskaan mitään kovin mullistavaa?
Ulkomaille lähtö ei ainakaan käynyt ikinä pienessä mielessäni! Minun haaveeni olivat sensijaan hyvin tavallisia ja simppeleita, kuten saada oma koti, kiva työ, mies ja kaksi lasta :)
Voin siis tyytyväisenä todeta, että elän unelmaani todeksi ja elämän peruspilarit ovat kunnossa. Olenkin siitä enemmän kuin kiitollinen.

Hieman alle parikymppisestä reiluun kolmeenkymppiin elämässä tapahtui koko ajan hienoja ja isoja asioita vauhdilla! Löysin elämäni miehen, muutimme yhteen, valmistuin mukavaan ammattiin ja vielä toiseenkin. Kokeilin erilaisia työpaikkoja. Harrastin monenlaista. Muutimme toistamiseen. Menimme naimisiin, ostimme ikioman kodin, tulin raskaaksi. Olin kotiäitinä, päädyin lennossa omalle alalleni osa-aikatyöhön, tulin uudelleen raskaaksi ja nautein täysin siemauksin äitiydestä. Harrastin teatteria ja kirjoitin blogia. Tutustuin eri elämänvaiheissa ihaniin ihmisiin. Todella ihanaa aikaa, elämäni onnellisinta väittäisin!

Sitten elämä tasaantui. Lapset kasvoivat, alkoi koulut, harrastukset, käytiin töissä, pestiin pyykkiä ja kokattiin. Arkista rumbaa sen iloineen ja murheineen. Omat harrastukset jäivät taka-alalle, eikä ystäviäkään ehditty niin usein tavata. Itsensä haastaminen tai uudet kokemukset jäivät ruuhkavuosien ja kiireen hampaisiin....ja sillä tiellä ollaan yhä.

Tavallaan elämä on mukavan seesteistä tällä hetkellä, mutta ehkä se toisinaan on aivan liiankin tasaista! Siis tasaisen kiireistä. Tuntuu, kuin ovet olisivat jo omalta osalta sulkeutumassa, eikä elämässä enää tapahtuisi mitään niitä suuria tai mullistavia juttuja. Ennemminkin vain pelkää, jos jotain pahaa tai vakavaa sattuisi! Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Eläkepäiviäkö tässä nyt sitten odotellaan? ;)

Olenkin kuullut, että nelikymppisenä ihmiselle tulee usein pieni tyytymättömyysvaihe ja onnellisuustaso notkahtaa hetkellisesti. Hyvä, tietää, että tämä kriisivaihe onkin väliaikaista.

Huomaan myös lähipiirissäni, että moni tekee tässä vaiheessa isojakin muutoksia. Yksi vaihtaa pitkäaikaisen työnsä aivan uuteen ja erilaiseen, toinen muuttaa eri kaupunkiin, kolmas eroaa liitostaan aivan yllättäin ja neljäs toteuttaa jonkin pitkäaikaisen unelmansa.

Itselläni on myös pieniä unelmia ja toiveita takataskussa, mutta rohkeus niiden toteuttamiseen uupuu. Ehkä annan niiden muhia vielä ja katsoa mihin tuuli kuljettaa. Miten minusta tulikin tällainen jänishousu? ;)

Mutta nyt keskityn kuitenkin tyttäreni unelmiin ja kannan hänet vaikka maailman ääriin, jotta hän saa elää haaveitaan todeksi. Sillä mikä sen parempaa elämässä näin vanhemmalle onkaan, kuin lapsiensa onnellisuus :). 

Mitä suurta tai mullistavaa sinun elämässäsi on viimeksi tapahtunut?

Lämpimin ajatuksin

Iida Emilia